Nyt täytyy kyllä myöntää, että hiukan jännittää tämän postauksen kirjoittaminen. Aion tavallaan paljastaa herkimmät tuntoni ja avata hengentuotteeni maailman katseille. Osallistuin nimittäin ihanan ystäväni Kerstinin kanssa työväenopiston luovan kirjoittamisen kurssille. Olemme nyt käyneet joka viikko Poétesses fatales -kirjoittajaryhmässä, ja matka runouden maailmaan on ollut huikean upeaa! Kurssilla kirjoitetaan sanataidetta ja luetaan omia aikaansaannoksia ääneen. Omien tekstien esittely jänskattää tietysti, mutta hassua miten vapautunut olo tulee, kun pääsee laittamaan tuntojaan paperille ja sitten vielä jakamaan ne muiden kanssa. Huhhuh!
Ihastuttava ja luovaa energiaa pursuava ohjaajamme Börje antoi tällä viikolla tehtäväksi kirjoittaa vapaamittainen runo aiheesta "erkanevat tiet". Aikamoinen tehtävänanto, joka innoitti paljon tunnerikkaita tekstejä. Omanikin oli sellainen, jos sen kehtaan myöntää. Börjen kannustavat sanat saivat minut rohkaistumaan, että ehkä voisin julkaista runoni täällä blogissa. Älkäähän rakkaat ystävät sitten olko liian kriittisiä. Olen vasta harrastukseni alkuvaiheessa, vaikka luovuuden palo kova onkin. En ole tullut sitä koskaan ajatelleeksi, muta nyt olen todella havahtunut siihen, että todella rakastan kirjoittamista! Se tuntuu minulle luontevalta tavalta ilmaista itseäni. Mutta nyt, pitemmittä puheitta, saakoon runous puhua puolestaan:
Piikikäs rakkaus
Hylkäsit minut kuin kesäkisun
kuin eilisen lehden, kuihtuneen risun
kuin käytetyn vaipan, jäähtyneen teen,
kuin syksyisen lehden kellastuneen
Sydämein raastoit, kelvoton
mut ma merelle katson, mis kaloja on.
Tykkäsin aivan valtavasti myös Kerstinin runosta, ja hän antoi luvan julkaista sen myös!
Minun rakkaimmalle
Runon kirjoitin rakkaimmalle
ja kauniiksi maailma muuttui
hän hylkäsi sen
kera kirousten
koska possessiivisuffiksi puuttui
Kerstin ei sen kummemmin avannut tämän runon sisältöä, mutta luulen että siihen liittyy joku toinen äidinkielenopettaja.
La poésie, l'amour, la belle vie!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti